Metsäjänis ei vastaa kysymyksiin. Piisami ei kerro elämästään. Sisilisko ei kuvaile luonnettaan. Silti Tiede Luonnon Johanna Junttila tekee niistä henkilöjuttuja. Vastauksia hän etsii tutkijoilta, vanhoista kirjoista, kuvista, lukijoiden havainnoista ja ihmisiltä, jotka ovat viettäneet aikaa eläinten kanssa. Lopulta tutusta eläimestä syntyy tarina, joka saa lukijan näkemään sen uudella tavalla.
Teksti Jenni Rinkinen, kuva Samuli Pulkkinen
Johanna Junttila tekee työkseen harvinaisempaa journalismin lajia: kirjoittaa ja tuottaa Tiede Luonto -lehteen juttuja päähenkilöistä, joita ei voi haastatella. Eläin ei kerro lapsuudestaan. Se ei kuvaile pelkojaan, tapojaan tai käännekohtiaan. Se ei vastaa jatkokysymyksiin eikä selitä, miksi toimii niin kuin toimii. Silti lukijan pitää päästä lähelle.
”Tarkoitus ei ole tehdä biologian oppikirjan lukua, jossa luennoidaan faktoja. Jutussa pitää olla tarina, jännite, kaari ja näkökulma. Ajattelen näitä vähän kuin aikakauslehtien henkilöjuttuina”, Johanna kertoo.
Joskus näkökulma löytyy nopeasti. Piisamijutussa se oli yksinkertainen kysymys, milloin olet viimeksi nähnyt piisamin. Taustalla oli Johannan huomio. Mummolan rannassa piisami oli ennen tuttu näky, mutta sitten se katosi.
Eläinjutun tekeminen kuulostaa helposti työltä, jossa toimittaja kulkee kumisaappaissa pitkin metsiä ja kohtaa harvinaisia lajeja sopivasti juuri jutunteon hetkellä. Joskus niin käy. Useimmiten ei.