Paula Kaskimaa: ”Journalisti kertoo mitä maailmassa tapahtuu, ja minun tehtäväni on kertoa se kuvin”

Juttuprosessin alussa toimittaja tekee kuvatilauksen, ja kuvatoimittaja katsoo kuka voisi olla vapaa keikkaa varten. Kun kuvaaja saa toimeksiannon, hän pyrkii ensin keskustelemaan toimittajan kanssa peruslähtökohdista kuvia varten. Kuvittajan tai kuvatoimittajan kanssa pohditaan millainen tulevan jutun kuvitus voisi olla. 

Keikalle mennään joko toimittajan kanssa samaan aikaan tai yksin erillisellä kerralla. Keikalle lähtiessä arvioidaan erilaisia tarpeita – tehdäänkö videota vai otetaanko vain still-kuvia, kuvataanko pysty- vai vaakasuunnassa, ja onko tarve saada myös someen jotain. Usein myös pohditaan, kerrotaanko jokin osa tarinasta videon avulla. 

Kaskimaa sanoo, että on hyvä muodostaa etukäteen oma visuaalinen ajatus juttukeikkoja varten, mutta siihen ei saa jumiutua. On elettävä tilanteen mukaan ja hyväksyttävä se, että kaikki voi mennä uusiksi. Erityisesti uutistilanteet ovat opettaneet hetkessä toimimista, joka auttaa jatkuvien muutosten hyväksymistä myös muissa tilanteissa. 

Kaikissa jutuissa kohteena oleva henkilö ei halua esiintyä omilla kasvoillaan. Silloin mietitään, miten saadaan kuvitus silti tukemaan juttua ja kertomaan samaa tarinaa. 

Kuvaajan on tärkeää pystyä lukea kohteena olevaa henkilöä ja tilannetta – mitä juuri tästä henkilöstä pitäisi saada kuvien välityksellä kerrottua? Kuvattavaa henkilöä on myös kunnioitettava, ja esimerkiksi arkuuden kanssa on osattava toimia. Kaskimaa kertoo, että ujo henkilö voi rentoutua ja avautua kun vaikka juttelee hänelle tämän koirasta.

”Ihminen on aidoimmillaan, kun hän kertoo omaa tarinaansa.” 

Kaskimaa sanoo kuvatessaan pohtivansa sitä, miltä kohteena oleva henkilö näyttää oikeasti. Sosiaalisen median tarkkaan harkitut kuvakulmat saattavat vääristää ihmisten omakuvaa ja siksi kuvattavat suhtautuvat kuvaajien – tai ylipäänsä toisten ihmisten ottamiin kuviin kriittisesti. Kaskimaa toivoisi ihmisten hyväksyvän sen mitä muut heistä näkevät. 

Parhaat kuvansa Kaskimaa sanookin ottaneensa, kun kuvattava ei huomaa kuvaajaa. Yhdessä toimittajan kanssa tehdyillä keikoilla kuvaaja saa tehdä työtänsä huomaamattomasti samalla kun toimittaja puhuu haastateltavan kanssa. Hänen mukaansa on tärkeää muistaa, ettei jää esimerkiksi pelkästään hyvään valoon jumiin, sillä asiat näyttävät erilaiselta eri etäisyyksistä – on katsottava kohdetta läheltä ja kaukaa.

Kaskimaa sanoo, että jokainen toimittaja pystyy varmasti allekirjoittamaan sen, että kun jotain isoa tapahtuu, niin mielenkiinto herää. Myös hän itse on ollut dokumentoimassa esimerkiksi Ukrainan sotaa.

”Ei kukaan haluamalla halua nähdä sotaa, mutta journalistin on kerrottava mitä maailmalla tapahtuu, ja minun tehtäväni on kertoa se kuvin”, Kaskimaa sanoo. 

Sota-alueelle lähteminen poikkeaa muista juttukeikoista voimakkaasti. Siitä on pitänyt esimerkiksi keskustella myös kotona puolison kanssa ja kertoa lapsille heidän ikätasolleen sopivalla tavalla, että äidillä ei ole hätää vaikka hän lähtee Ukrainaan.

Työpaikalla valmistaudutaan hankkimalla akkreditoinnit ja matkustustositteet, sekä matkustusilmoitus ulkoministeriöön. Matkat ja reitit suunnitellaan tarkasti, ja mukaan pakataan esimerkiksi ensiapupakkaus, energiapankkeja ja vararunko kameralle. Kaikki kalusto pitää pystyä huoltamaan ja kantamaan itse. 

Yhteyttä kotimaahan pidetään jatkuvasti, jotta toimituksessa tiedetään mitä keikalla tapahtuu.

Erityisen mielekkäiksi hetkiksi työssään Kaskimaa nimeää tilanteet, joissa pystyy kohtaamaan ihmisen ja taltiomaan jonkin ohikiitävän hetken hänestä kameralle. Oli se sitten tavallinen mummo, joka siirtää hiussuortuvaa lapsenlapsensa otsalta tai presidentti, joka astuu uuteen virkaansa. 

”Onnistumisen tunne kuvaajana tulee siitä, kun saa taltioitua yhteen kuvaan suuremman tarinan.”

Toimittajan työssä on omaksuttava tietoa nopeasti ja annettava 100% itsestään käsillä olevalle jutulle. Mieleenpainuvia kuvauskeikkoja on Kaskimaallakin useita, mutta hän kokee, että kuvaajan työssä on olennaista pystyä pyyhkimään aiemmat jutut pois mielestä ja siirtymään seuraavaan nopealla tahdilla. 

Sen tasapainoksi Kaskimaa toivoo pääsevänsä tekemään myös viipyileviä seurantajuttuja. Palata joko jonkun jutun henkilön tai paikan luokse – seurata pidemmän aikaa miten asiat kehittyvät. Mielenkiintoista olisi nähdä tuleeko omista kuvista erilaisia tai muuttuuko kerronta muuten jollain tavalla ajan myötä.