Hänen majesteettinsa kirjoittajan salaisessa palveluksessa

Print

Lauri Malkavaara kertoo, mitä editointi on.  

Olen tehnyt Helsingin Sanomissa kohta kolmekymmentä vuotta työtä, jota ei ole olemassa. Kirjoittaja kirjoittaa ja lukija lukee, mutta heidän välissään on salainen työtehtävä. Sitä kutsutaan editoinniksi.

Mitä editointi on?

”Kuohitsemista”, määritteli kirjailija lordi Byron. ”Teurastajan työtä”, sanoi kirjailija Henry James. ”Turhanpäiväistä puleeraamista”, totesi puolestaan runoilija Paavo Haavikko.

He ovat varmaankin hienoja kirjoittajia, mutta editoinnista he eivät ymmärrä. Ainakaan minä en ole vielä tavannut sellaista kirjoittajaa, joka ei tarvitsisi editoijaa. Enkä – varsinkaan viime vuosina – ole tavannut kirjoittajaa, joka suhtautuisi editointiin nihkeästi.

Yleensä tilanne on paradoksaalinen: mitä parempi kirjoittaja, sitä innokkaammin hän tekee yhteistyötä editoijansa kanssa. Tilanne on paradoksaalinen myös editoijan näkökulmasta. Usein käy niin, että mitä parempi teksti on käsillä, sitä enemmän sitä editoidaan. Tyhjästä on paha nyhjästä, mutta täydestä nyhjäisee vaikka mitä.

Jos editoija ei kuohitse, teurasta eikä puleeraa, niin mitä hän oikein tekee?

Ensinnäkin hän huolehtii lukijan edusta. Kaikki kirjoitettu teksti on tarkoitettu luettavaksi. Editoija pitää huolen siitä, että teksti on hauska lukea ja helppo ymmärtää. Hän varmistaa, että kirjoitus vastaa niihin kysymyksiin, jotka lukiessa heräävät, ja myös niihin olennaisiin kysymyksiin, joita lukija ei tule ajatelleeksi. Hän huolehtii siitä, että kaikki tärkeä on mukana ja kaikki turha on poissa. Lukijalla on muutakin tekemistä kuin tavailla vetelehtivää kirjoittelua.

Toiseksi editoija huolehtii kirjoittajan edusta. Hän siis auttaa kirjoittajaa siinä, mitä kirjoittaja on tekemässä. Editoija näkee tekstin objektiivisemmin ja parantaa sitä yhdessä kirjoittajan kanssa. Mutta kun työ on valmis ja teksti on hieno ja fanfaarit soivat ja kirjoittaja juhlapuheessaan unohtaakin kiittää päiväkausia hänen tekstinsä kimpussa ahertanutta editoijaa, tämän tehtävä on hymyillä urheasti ja nostaa lasia muiden mukana. Kiitos ja kunnia kuuluu aina kirjoittajalle. Editoija on avustaja.

Tosin pitää muistaa myös editoijan kolmas rooli. Hän huolehtii julkaisijan edusta. Joskus käy valitettavasti niin, että kirjoittaja ei syystä tai toisesta ole tehtäviensä tasalla. Silloin käynnistyy operaatio uudelleenkirjoitus. Editoija ottaa homman omaan hoitoonsa ja tekee tekstistä sellaisen, että se täyttää julkaisijan vaatimukset. Mutta jos näin kurjasti käykin, tällöin editoijan tehtävä on aivan erityisen salainen.

Kuukausiliite julkaisee pitkiä kirjoituksia, jotka ovat sisällöltään journalismia mutta jotka muodoltaan, tyyliltään ja kirjallisilta vaatimuksiltaan muistuttavat joskus kaunokirjallisuutta.

Kuinka te oikein editoitte Kuukausiliitteessä? minulta usein kysytään.

Vastaus on tietysti salainen, mutta kerron nyt näin meidän kesken.

Tärkeää on se, että editoija aloittaa työnsä samalla hetkellä kuin kirjoittaja. Mietimme kirjoitusta yhdessä. Aihe ei ole idea, meillä on tapana sanoa. Se tarkoittaa, että ennen kuin kirjoittaja päästetään irti, pitää kirjoittajalla ja editoijalla olla yhteinen käsitys kirjoituksen sisällön lisäksi sen muodosta. Kirjoituksella pitää olla idea.

Siis: Mitä kirjoituksella halutaan sanoa? Millainen aineisto siihen hankitaan? Mitä kirjoittaja tekee? Miltä kirjoitus näyttää valmiina? Kuinka se alkaa ja kuinka se loppuu? Kuinka lukijan kiinnostus napataan ja kuinka hänet pidetään kyydissä kirjoituksen viimeiseen pisteeseen asti?

Ja: kuinka tekstistä tehdään niin tehokas, että se jää lukijansa päähän ja hän alkaa puhua siitä muille? ”Luitsä sen” on kirjoituksen ylivoimaisesti paras mainoskampanja.

Sitten kirjoittaja aloittaa työnsä. Hän lukee, tutkii, selvittää. Soittaa puhelimella. Käy jossain. Huomaa ja hoksaa. Haastattelee ja koko ajan miettii.

Aina välissä editoija kysäisee häneltä, että kuinka sujuu. Sitten pohditaan yhdessä, mitä kirjoittaja on jo tehnyt ja mitä hän vielä tekee ja mitä jättää tekemättä.

Nyt kirjoittaja näyttää editoijalle tekstiään. Yksi haluaa, että editoija lukee ensimmäisen lauseen ennen kuin hän uskaltaa jatkaa. Toinen näyttää tekstinsä vasta kun se on hänen puolestaan valmis. Kaikki käy editoijalle.

Kun ensimmäinen versio on valmistunut ja editoija on lukenut sen, hän antaa aina saman palautteen: ”Todella hieno kirjoitus – onnittelut! – minulla olisi vain muutama pikku huomautus.”

Hän sanoo niin riippumatta siitä, onko kirjoitus hänen mielestään hieno vai kauhea. Kirjoittaja on herkkä ja tarvitsee tukea. Hän asettaa itsensä alttiiksi julkiselle arvostelulle. Sellainen on kovaa.

Tässä vaiheessa teen yleensä muutaman yleisemmän ehdotuksen. Kirjoituksen alku tai loppu kirjoitetaan ehkä uusiksi. Jotain jätetään pois tai jotain uutta lisätään. Yritän olla muuttamatta asioiden järjestystä, koska kappaleiden siirtelyllä saadaan helposti aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Sitten kirjoitus on kirjoitettu loppuun asti. Luen sen ja teen vanhanaikaisesti kynällä korjausehdotuksia. Kirjoittaja käy korjaukseni läpi ja usein tekee ne kaikki kuuliaisesti, vaikka hänen ei tarvitsisi.

Sitten, jos aikaa on, luemme jutun läpi yhdessä kirjoittajan kanssa suurella huolella ja korjaamme ja parannamme. Siinä menee tuntikausia. Ja jos aikaa on, luen sen vielä itsekseni kerran tai kaksi.

Tämän jälkeen oikolukijamme tarkistaa jutun. Ihmeen paljon virheitä hän vielä löytää, mutta se on tietenkin salaisuus.

 

Lauri Malkavaara on Helsingin Sanomien liitepäällikkö. Hän on johtanut Kuukausiliitteen toimitusta vuodesta 2000 ja vastaa myös HS:n julkaisemista kirjoista ja HS:n Teema-lehdestä. Malkavaara on käynyt Sanoman toimittajakoulun 1989–1990 ja on siitä lähtien ollut töissä Kuukausiliitteessä. Vuosina 1996–1998 hän oli mukana perustamassa Nyt-liitettä.